Enni Rukajärvi Blogi

Kaksi vuotta olympiahopean voitosta – hulluin päivä ikinä

18.02.2016 − kirjoittanut rukajarvi
Kaksi vuotta olympiahopean voitosta – hulluin päivä ikinä

Viime viikolla eli 9. helmikuuta tuli täyteen kaksi vuotta siitä, kun Sotshin olympialaisista tarttui matkaan slopestylen hopeamitali.

Silloin voitosta kertovissa otsikoissa näkyi multa kommentteja kuten ”ihan hullua”, ”tuntuu ihan unelta” ja ”siinä mentiin ihan hirveällä riskillä”. Ja aikalailla semmoiset ne fiilikset silloin olikin, lähtöasetelma kisoihin oli nimittäin kaikkea muuta kuin lupaava. Loukkasin polveni vain vähän ennen olympialaisia European Openissa ja viimeisen kolmen viikon laskut ennen olympialaisia jäi kokonaan välistä. Tai kyllä mä jotain rinteitä toki laskin, mutta se on vähän eri kuin 20 metrisistä hyndistä hyppiminen. Se horjutti itseluottamusta jonkin verran.

Ennen kisoja mediassa kasattiin jonkin verran mitaliodotuksia mun pään menoksi, ja mediahuomiota keräsi myös se, kun toimin olympialaisten avajaisissa Suomen lipun kantajana. Lipunkantaminen olikin aika huvittava juttu – kun multa kysyttiin halukkuutta lipunkantajaksi, niin en eka edes oikein hoksannut että kuinka iso juttu se loppupeleissä oli, tai en ainakaan tajunnut jännittää sitä etukäteen. Mutta sitten kun iskettiin se iso lopputanko käteen siellä ennen avajaisia, niin tajusin että ei hitto mitenhän tätä pitää kantaa ja alkoi kuumottamaan, kun piti johtaa koko Suomen joukkuetta siellä. Mutta totta kai oli suuri kunnia päästä kantamaan Suomen lippua. Ja ylipäätänsä ne koko avajaiset oli hieno kokemus ja onneksi tuli mentyä sinne, sillä suurin osa lumilautailijoista jätti sen väliin, sillä meillä oli kisa aika pian sen jälkeen.

Nyt kun katsoo koko tapahtumaa taaksepäin, niin olihan se koko reissu mulle tosi puserrus ja fiilikset meni laidasta laitaan. Ympärillä oli aika kova mediahärdelli ja lisäksi yritin kovasti taistella, että pystyisin vaan laskemaan mahdollisimman hyvin. Oli aika epävarma fiilis koko ajan ja varmaan melkein jokaisissa harjoituksissa ennen finaalia saattoi muutama kyynelkin vierähtää, kun polveen sattui eikä meinannut pystyä laskemaan. Sitten aina vaan yritti taas tsempata ja saikin itellensä tsempin päälle seuraavaa päivää varten.

Harjoitukset lähtivät muutenkin kipeän polven kanssa aika nollista, ja vasta karsintapäivänä pääsin kunnolla testaamaan temppuja hyppyreistä.

Laskut menivät karsinnoissa onneksi sen verran nappiin, että pääsin finaaliin, vaikka toka runi karahtikin siihen, että yksi hyppy jäi aivan vajaaksi.

Finaalipäivänäkin vauhdit hyppyreihin oli vielä aika hakusessa, jännitti tosi paljon ja ei oikein meinannut onnistaa mikään. Ekan finaalirunin jälkeen olinkin jo osaksi luovuttanut koko homman kanssa.

Sitten siinä jotenkin mietin, että enää yksi lasku ja sitten tää koko härdelli on ohi. Että nyt vois yrittää tehä jotain mistä ite on fiiliksissä, kun eipä siinä ollut mitään menetettävää. Vikaa runia vaan päässä läpi ja ennen droppausta oli aika helpottunut olo jo, kun tiesi että yksi lasku ja se on siinä. Päätin, että koitan tehdä fronttiseiskan, bäkkivitosen ja cabaseiskan, vaikka en ollut kokeillut seiskoja niistä hyppyreistä ollenkaan ennen kisalaskuja. Eikä ne hyppyritkään varsinaisesti olleet mistään pienimmästä päästä, mutta riskinotto kannatti, sillä jollakin ihmeellä sain vauhdit kohdilleen ja temput onnistumaan. (Katso kooste naisten finaaleista tästä!)

Laskun jälkeen oli ihan uskomaton fiilis, oli niin vaikea uskoa että olin saanut sen laskun päälle eikä mitään hajua miten olin sen tehnyt!

Olin niiin ilonen että onnistuin ja myös siitä, että tiesin että se oli ohi, vaikka ei se härdelli kyllä siihen loppunut. Siitähän se vasta alkoi, hehe.

kotiinpaluu

Sen jälkeen tulikin kierrettyä aika monet haastattelut ja mitalijuhlat… Olihan se kyllä varmaan hulluin päivä ikinä. Ja heti seuraavana päivänä olikin muun muassa presidentti Niinistön järjestämä mitalikahvitilaisuus.

Kun vihdoin pääsin Sotshista Suomeen, oli ihana yllätys kun äiti ja isä oli yllättäen jo Helsingin kentällä vastassa kukkien kanssa. Pari päivää meni vielä mediarundilla Helsingissä heti Suomeen palattuani, mutta sen jälkeen oli aika mahtavaa päästä kotiin Kuusamoon hengähtämään kaiken sen rutistuksen jälkeen.

TILAA BLOGI